keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Miksei oikeiden muinaisjäännösten tuhoamisesta kohuta?

Toissapäiväinen blogitekstini Yleisradion Heroes of the Baltic Sea -sarjasta herätti enemmän keskustelua kuin osasin arvatakaan ja päätyi valtakunnan mediaan asti. Uutinen uutiselta tuohtumukseni paheni: Uuden Suomen mukaan olin ällistynyt, Markkinointi&Mainonta-lehden mukaan ärsyyntynyt ja Ilta-Sanomien mukaan arvostelin "rajusti" Ylen suursatsausta.

Samalla kun minut on leimattu keskustelufoorumeilla draamantajuttomaksi foliohattuilijaksi, tuntuu bloggaukseni varsinainen pointti menneen monelta ohi. Ajattelin siis selventää muutaman asian:

En ole ärtynyt Ylelle, enkä pidä Heroes of the Baltic Sea -sarjaa huonona. Päin vastoin, minusta sarja on erittäin hyvin tehty, visuaalisesti näyttävä ja epäilemättä kohdeyleisöstään jännittävä. Olin erityisen vaikuttunut kolmosjakson kohtauksesta, jossa teloitettu merirosvopäällikkö otti päättömänä askeleita miehistönsä edessä. Minusta tämä oli upea filmatisointi Klaus Störtebeckerin legendasta. Sen sijaan en vakuuttunut nelosjakson kohtauksesta, jossa Lars Axelsson Tott kuoli merirosvojen nuoliin ja hänen poikansa polttohautasi hänet. Toivottavasti kukaan katsoja ei jää kuvittelemaan, että niin olisi edes voinut käydä todellisuudessa. Jos sarjaa katsoo täysin fantasiana, on juoni kuitenkin mukaansatempaava, ja draama ja nuorten seikkailu nivoutuvat saumattomasti yhteen. Olen myös samaa mieltä tuottaja Riikka Takilan kanssa, että sarja on erinomainen tapa kertoa nuorille Itämeren alueen keskiajasta, vaikka sitten täysin fantastisin elementein. Kenestä merirosvot eivät olisi jänniä?

Kuva merirosvopäällikkö Klaus Störtebeckerin
teloituksesta vuonna 1401. Wikimedia Commons.

Moni bloggaukseni tai siitä kirjoitettuja uutisia lukenut näyttää käsittäneen, että historian värittäminen on mielestäni väärin. Ei tietenkään ole. Historiallisesti täysin autenttista draamaa ei ole olemassakaan, ja jos sarja on lähtökohtaisesti fantasioitua historiaa, ei sille voi asettaa dokumentaarisuuden vaatimuksia. Olisin vain ilahtunut, jos draamassakin pyrittäisiin huomioimaan tutkimustieto sen sijaan, että kierrätetään pinttyneitä historiakäsityksiä. Huomattavien monen käsitys menneisyydestä nimittäin rakentuu draaman kuvastolle, oli kyseessä sitten Hovimäki tai jopa Game of Thrones, joka on täyttä fantasiaa. Niin kuin muuten Vikings-sarjakin, joka väittää perustuvansa historiantutkimukseen.

Kommenttini kärki oli muinaisjäännösten ja museoesineiden käsittely sarjassa. Toisin kuin Klikinsäästäjä kuvitteli, en tietenkään ole luullut sarjassa näytettyjä lavasteita aidoiksi muinaismuistoiksi, eikä sarjassa tietenkään ole rikottu muinaismuistolakia sen enempää kuin poliisisarjoissa tehdään oikeita rikoksia. Todellisuudentajuni ei ole täysin hämärtynyt. Väitän kuitenkin, ettei Heroes of the Baltic Sean väkivaltainen kulttuuriperinnön kohtelu ole hyvä esimerkki ohjelman nuorille katsojille. Kyse on laajemmin siitä, ettei kouluissa opeteta juurikaan Suomen vanhempaa menneisyyttä, eikä nuorisolle kerrota muinaismuistolaista. Näin ainoa kosketus asiaan voi olla seikkailusarja, jossa näytetään kuinka ihmisjäänteitä kaivellaan metallinilmaisimen kanssa ja röykkiöitä revitään hajalle, oli se kuinka "pelillistä" tahansa.

Surkuhupaisinta tässä kohussa on, ettei yksikään oikeasti tuhottu muinaisjäännös ole tainnut saada yhtä paljon palstatilaa. Alkukuusta esimerkiksi uutisoitiin tapauksesta, jossa mies oli tuhonnut Kokkolassa sijainneen, Krimin sodan aikaisen suojellun puolustusvallin. Kukaan ei nostanut meteliä. Vuonna 2014 taas langetettiin tuomio Siikajoen Pesuankankaan jätinkirkon tuhoamisesta. Kyseessä oli kivikautinen monumentti, joka rinnastuu Euroopan tunnetumpiin kohteisiin. Asiasta keskusteltiin hieman, mutta ei laajalti.

Raahen Kastellin jätinkirkko, joka muistuttaa Pesuankankaan tuhottua
muinaisjäännöstä. Wikimedia Commons.

Korvaamattomien kohteiden tuhoamisesta seuranneet tuomiot ovat vähäisiä ja tapauksista seurannut keskustelu on olematonta. Minusta tämä on asia, joka vaatii julkista keskustelua enemmän kuin se, onko nuortensarjan konnalla oikeanlainen miekka vai ei. Kysymys on siitä, haluaako Suomi olla menneisyyttään arvostava sivistysvaltio vai ei.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Ylen nuortensarja tulkitsee vapaasti keskiaikaa ja Suomen lakia

Pitkin vuotta ainakin keskiaikapiireissä on kuhistu Ylen uudesta nuortensarjasta Heroes of the Baltic Sea, joka yhdistää draamaa ja tosi-tv:tä. Suomen saaristoon vuonna 1468 uponneen, kapteeninsa mukaan Hanneke Vromena tunnetun laivan ympärille rakentuva sarja alkoi 26. joulukuuta ja on kokonaisuudessaan katsottavissa täältä.

Kuva: Yle.

Suomen historia on täynnä jännittäviä tarinoita, ja Yleltä on hieno avaus tehdä Suomen keskiaikaa tutuksi nuorelle yleisölle. Ikävä kyllä pelkkä kaunis ajatus ei kanna loppuun asti ainakaan sarjan ensimmäisen jakson perusteella.

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa. Draaman kautta seurataan Raaseporin linnanherra Lars Axelsson Tottin poikaa Axel Larsson Tottia. Axel ja hänen äitinsä Katarina Jönsdotter olivat todella Hanneke Vromen matkassa laivan upotessa Jussarön edustalle marraskuussa 1468. Sarjassa Axel kuitenkin selviää haaksirikosta, ja neljä nuorta yrittävät seurata hänen jättämiään jälkiä.

Ensimmäisen jakson perusteella sarjassa on otettu laajoja tulkintavapauksia keskiajan suhteen. Puvustuksessa ei ole nähty minkäänlaista vaivaa, vaan hahmojen vaatteet ovat jonkinlaisia "entisajan" fantasiavaatteita. Naiset esimerkiksi peittivät 1400-luvulla hiuksensa hunnulla, mutta tästä ei ole sarjassa tietoakaan. Aseeksi näyttää kelpaavan 1500-luvulla kehitetty rapiirimiekka, horisonttia kelpaa tiirailla vuonna 1608 ensi kertaa mainitulla kaukoputkella ja laivaa tietenkin ohjataan 1700-luvulla käyttöön otetulla ruorilla. Keskiajalla laivoja ohjattiin tosiasiassa vielä peräsimeen kiinnitetyllä peräsinpinnalla. Jaksossa ei myöskään näy toista holkkia, joka asiakirjatietojen mukaan purjehti uponneen laivan kanssa.

Iloisena yllätyksenä sarjan ruotsinkieliset henkilöt sentään puhuvat (nyky)ruotsia, mutta suomenkieliset solkkaavatkin sitten mahdollisimman epäkeskiaikaista kirjasuomea. Aivan keskiajan kulttuurin ytimessä ei olla muutenkaan. Esimerkiksi surmansa saava rantarosvo kutsuu rälssimies Magnus Flemingia "aateliseksi" (ädling), vaikka koko sana ei esiinny Pohjoismaissa ennen 1520-lukua, ja perinnöllinen aatelius syntyi vasta Kustaa Vaasan aikana.

Tietenkin taiteilijanvapaudet kuuluvat draamaan, mutta olisi ollut hauska nähdä, että autenttisuuden tavoittelua olisi edes yritetty. Kokemusteni mukaan televisiosarjoilla ja elokuvilla on iso merkitys sille, millaiseksi menneisyys kuvitellaan. Heroes of the Baltic Sea ei ainakaan yhden jakson perusteella ole purkamassa ajatusta siitä, että keskiajalla oltaisiin pukeuduttu kummallisiin harmaisiin säkkeihin.

Margaretha (Minttu Mustakallio) ja Magnus Fleming (Ville Virtanen)
ovat sarjan merirosvokonnat. Kuva: Yle.

"Pieniä" historiallisia epätarkkuuksia suurempi ällistys oli kuitenkin, miten ensimmäisessä jaksossa suhtauduttiin arkeologiaan. Axelin kohtaloa selvittävien lasten ensimmäinen tehtävä oli murtautua merimuseon näyttelyesineitä kuljettavaan rekkaan, missä lapset avaavat Hanneke Vromen hylystä peräisin olleen hylynosan laatikon ja riuhtoivat puunpalaa niin, että se olisi todellisuudessa saanut vakavia vaurioita.

Seuraavaksi lapset lennätettiin saarelle, jossa oli meneillään keskiaikaisen kylätontin arkeologinen kaivaus. Itämeren sankarit tarttuivat metallinilmaisimeen ja lapioon ja tuhosivat arkeologiparkojen vaivalla kaivaman kaivaustason kaivelemalla sen täyteen kuoppia. Kuinka ollakaan maasta paljastui hämmästyttävän hyvin säilyneitä ihmisjäänteitä, jotka irrotettiin kovaotteisesti kontekstistaan. Kohtauksessa huvitti hieman kenttätyöpöydällä ollut Castrénin ja Pietilä-Castrénin Antiikin käsikirja, josta tuskin on suurta hyötyä keskiaikaisen kylän tutkimuksissa.

Ikään kuin kaivauksen sabotoiminen ei olisi riittänyt, lasten tehtäväksi oli keksitty turmella koko "Merirosvojen saaren" kulttuuriperintö: seuraavaksi nelikko siirtyi arkeologeilta anastetuilla polkupyörillä saaren huipulle, missä he ilmeenkään värähtämättä tuhosivat kiviröykkiön, joka oli keskiaikaisen loiston eli merkkitulipaikan jäännös. Kyseessähän on muinaismuistolain 2 §:n tarkoittama "vartiotulilaitteen jäännös", jonka "kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu siihen kajoaminen" on lain 1 §:n perusteella kielletty. Kohtaus on tietysti lavastettu ja nuoret ratkovat vain heille annettuja tehtäviä, mutta tehtävien suunnittelijat olisivat voineet miettiä kahteen kertaan.

Nähdäkseni Yle ei välitä ohjelman nuorelle kohdeyleisölle kovinkaan hyvää viestiä siitä, miten kulttuuriperintöä on sopivaa kohdella. Jaksossahan suorastaan kannustetaan rikkomaan muinaismuistolakia. Vaikuttaa ehkä pikkujutulta, mutta ei ole sitä. Sarjaa katsova nuoriso on luultavasti yhtä epätietoisia muinaismuistolaista kuin suurin osa kansalaisista. Toivon että kukaan nuori ei saa sarjasta inspiraatiota lähteä reijittämään arkeologisia kohteita tai tuhoamaan suojeltuja röykkiöitä.

Ylellä olisi ollut hieno tilaisuus välittää oikeaa tietoa keskiajasta ja kulttuuriperinnöstä, mutta Heroes of the Baltic Sea näyttää valinneen helpon ja eettisesti arveluttavan tien Indiana Jonesin ja Vikings-sarjan hengessä. Odotan mielenkiinnolla, minkälaista keskustelua tämä sarja ja tammikuussa alkava Menneisyyden metsästäjät vielä herättävät.

Edit 28.12.2016: Ylen toiveesta kuvakaappaukset sarjasta on poistettu. Rapier-miekka on korjattu rapiirimiekaksi.

torstai 15. joulukuuta 2016

Mistä aikakausien nimet tulevat? Osa 3: Rautakausi

Esihistorian nuorin ajanjakso on nimeltään rautakausi. Kuten nimikin sanoo, ajanjaksoa määrittää raudan käytön aloittaminen, mikä tapahtui Suomessa noin 500 eaa. Pronssikauden ja rautakauden raja on kuitenkin häilyvä, ja pronssikaudesta ja varhaisesta rautakaudesta puhutaankin yhdessä varhaismetallikautena. Rautaesineiden käyttöönoton lisäksi kulttuuri ei vaikuta muuttuneen dramaattisesti rautakauden ensimmäisinä vuosisatoina.

Kerrataanpa: kivikauden ajanjaksot on nimetty löytöpaikkojen ja keramiikkatyyppien mukaan, ja pronssikaudesta käytetään numeroituja jaksoja, jotka perustuvat Skandinavian pronssiesineisiin. Rautakauden ajanjaksot puolestaan on nimetty Euroopan historian ilmiöiden mukaan. Koko Suomen rautakausi on nimittäin etelämpänä Euroopassa jo kirjallisen kulttuurin aikaa. Jaottelu näyttää tältä:

Esiroomalainen rautakausi 500 eaa.–1 jaa.
Roomalainen rautakausi 1–400 jaa.
Kansainvaellusaika 400 jaa.–600 jaa.
Merovingiaika 600–800 jaa.
Viikinkiaika 800–1050 jaa.
Ristiretkiaika 1050–1200 jaa. (Savossa ja Karjalassa –1300 jaa.)

Suomen varhaisinta rautakautta kutsutaan esiroomalaiseksi – tältä ajalta on vasta hyvin vähän rautaesineitä, mutta niitä osattiin jo valmistaa Suomessakin. Etenkin rannikkoalueella vaikuttaa olleen vahvat yhteydet Baltian alueelle. Tätä seuraa roomalainen rautakausi, jolloin Rooman imperiumi oli laajimmillaan. Jopa periferisestä Suomesta on löytynyt jokunen roomalainen esine, kuuluisimpina ehkä Laitilan lasinen juomasarvi ja viinikauha. Rooman valtakunnan raja kulki kuitenkin Germaniassa nykyisen Saksan alueella, eikä keisarikunnalla ollut suoraa vaikutusta Suomen oloihin.

Kartta kansainvaelluksista ja Rooman valtakunnasta. Wikimedia Commons.

Roomalaisen rautakauden päättää kansainvaellusaika (400–600 jaa.), joka on saanut nimensä eri väestöryhmien suuresta muuttoliikkeestä ympäri Eurooppaa. Tämä aikakausi johti Rooman valtakunnan luhistumiseen 400-luvun lopulla. Samalla germaanikansat vaurastuivat, mikä näkyi myös Suomen alueella. Etenkin Pohjanmaa kukoisti, ja sinne virtasi myös germaanisia loistoesineitä. Samalla maanviljelys alkoi vallata alaa perinteisiltä pyyntielinkeinoilta.

Rooman hajoamisen jälkeinen aika lasketaan Euroopassa yleisesti keskiaikaan ja historialliseen aikaan, mutta Pohjoismaissa vielä rautakauteen ja esihistoriaan. 500-luvulla kristinusko levisi Euroopassa räjähdysmäisesti, ja Rooman raunioille syntyi uusia valtakuntia. Huomattavin oli frankkivaltakunta nykyisen Ranskan ja Saksan alueella. Frankkeja hallitsi 400-luvulta 700-luvulle Merovingien kuningassuku. Näiden kruunupäiden kunniaksi Suomenkin keskisen rautakauden loppupuolta (600–800 jaa.) nimitetään merovingiajaksi – vaikka frankkihallitsijoilla ei voi väittää olleen Suomen alueella sen enempää vaikutusta kuin Rooman keisareilla. Frankit kuitenkin vaikuttivat koko Euroopan kulttuuriin, mikä näkyy Suomessakin käytetyissä esinemuodoissa. Aiemmin ajanjaksoa on kutsuttu myös nuoremmaksi kansainvaellusajaksi.

Myöhäiskeskiaikainen kuva esittää merovingi-
kuningas Clothar II:sta. Wikimedia Commons.

Merovingien hallituskausi jatkui 700-luvulle. Saman vuosisadan lopulla Skandinaviassa kyllästyttiin ryöstelemään vain naapureita, ja viikingit aloittivat Amerikkaan ja Mustalle merelle yltäneet purjehduksensa. Noin vuosia 800–1050 kutsutaan Suomen rautakauden osalta viikinkiajaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Suomessa olisi asunut viikinkejä, kuten toimittajat tuntuvat usein uskovan. Suomen alueen asukkaat olivat yhtä vähän viikinkejä kuin roomalaisia tai merovingeja. Kontakteja skandinaaveihin oli kuitenkin paljon: viikinkien idäntie kulki Suomen saariston läpi, ja saagat mainitsevat Suomeen tehtyjä ryöstöretkiä. Myös Suomen alueelta löytyneet hopea-aarteet ja skandinaaviset esinetyypit kertovat kontakteista, ja suomalaisia on hyvin voinut olla mukana ryöstöretkillä.

Viikinkiajan suomalaiset olivat yhtä vähän viikinkejä kuin nämä
tyypit. Wikimedia Commons.

Viikinkiaika ei  ole itsestäänselvä nimivalinta. Viikingit liitettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alun Suomessa vahvasti ruotsinkielen erityisasemaa ajaneisiin svekomaaneihin, ja fennomaaniset historioitsijat suosivat muita nimiä, kuten pakana-aikaa ja esikristillistä aikaa. Viikinkiaika oli kuitenkin yleisin termi, ja sen käyttö oli toisen maailmansodan jälkeen täysin vakiintunutta pohjoismaisen esikuvan mukaan.

Vuosien 1209–1229 albigenssiristiretki keskiaikaisessa käsikirjoituksessa.
Wikimedia Commons.

Suomen esihistorian viimeistä ajanjaksoa (10501200/1300 jaa.) kutsutaan ristiretkiajaksi. Nimi viittaa toisaalta samaan aikaan Pyhälle maalle tehtyihin ristiretkiin ja toisaalta ruotsalaisten ja tanskalaisten Suomen alueelle tekemiin ristiretkiin.

Lukemistoa:

  • Sami Raninen & Anna Wessman 2015: Rautakausi. Teoksessa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus: s. 213–365.
  • Visa Immonen 2008: Arkeologisen tutkimuksen historia Suomessa. Teoksessa Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus: s. 97–108.
  • Sirpa Aalto 2014: Viking Age in Finland? Naming a Period as a Historiographical Problem. Teoksessa Fibula, Fabula, Fact.  The Viking Age in Finland. Suomalaisen kirjallisuuden seura: s. 139–154.
  • Kansallismuseo: Rautakausi
Osa 1: Kivikausi
Osa 2: Pronssikausi