torstai 20. elokuuta 2015

Keittiöastioita ja keskiaikainen viemäri

Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivaus on loppumetreillä, ja sen pitikin jo loppua viime viikolla. Vaan annapas olla, tietysti löytöjä alkaa tulla läjäpäin juuri silloin kun pitäisi lopettaa. Tarkoitus oli kaivaa kellarin nurkasta esiin rakennuksen alla lymyävät hirsiarinat ajoitusnäytettä varten, mutta nurkka onkin toiminut kellarin jätteidenlajittelupisteenä.

Assari Maria kaivamassa kellarin herkullista pohjoisnurkkaa.
Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Hasselpähkinän kuoria ja yksi kokonainenkin. Ilari Aalto/Aboa Vetus &
Ars Nova.

Viime päivien löytöihin kuuluu ennen kaikkea astioiden kappaleita, jotka ovat tähän asti olleet kaivauksella harvinaisuus. Nurkasta löytyi esimerkiksi kokonainen puinen kimpiastia.

Lähes ehjä kimpiastia. Puiset vanteet ovat pitäneet kulhon kasassa.
Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Varsinainen yllätys olivat keltaisen lasipikarin kappaleet, jotka löytyivät siistissä kasassa. Ne kuuluvat todella korkeatasoiseen ruodepikariin, mutta mitään ihan tällaista en ole koskaan nähnyt. Kellarissa on myös toisen turkoosin pikarin kappaleita siellä täällä. Näistä laseista on joku joskus nauttinut Reininviiniä.


Viinilasin sirpaleita in situ. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Viinipikarin pohjapala hohtaa kuin kulta. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Iso osa pikarista oli yhdessä kasassa. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Myös Raerenissa 1400-luvun lopulla valmistettu harmaa kivisavikannu on levinnyt ympäri kellaria. Pähkin pitkään tämän kannun tarkkaa tyyppiä, kunnes löytyi pala, joka kertoi kaiken. Palassa näkyy miehen viiksi, suunpieli ja hieman partaa. Näistä arvasin, että kyseessä on poikkeuksellisen ruma keskiaikainen naamakannu. Toivon todella, että loputkin palat pärstästä löytyvät.

Raerenilaisen kivisavikannun kappale, jossa näkyy miehen naamakarvoitusta.
Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Mutta eivät saviesineet jää yhteen kannuun, ehei. Tänään alkoi maasta paljastua kappaleita varsin suuresta punasavisesta kolmijalkapadasta. Siinä on ulkopinnan nokisuudesta päätellen keitetty monet vellit ja muhennokset.

Kolmijalkapadan jalka pilkottaa! Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Näin paljon löytyi tänään, mutta padan loppuosat eivät voi olla kaukana.
Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.


Tuntuu kiehtovalta kaivaa esiin löytöjä, jotka joku on viisisataa vuotta sitten lakaissut tarpeettomina nurkkaan. Tällä välin talossa on riehunut useita tulipaloja. Se on purettu, haudattu ja löydetty. Mutta keittiöjäte on pysynyt juuri siinä, mihin se on siivottu. Minulla ei ole aavistustakaan kellarin käyttäjästä, mutta tämä tuntuu olevan kovin lähellä. Tai on yksi aavistus: kaivausmaasta löytyi nuppineula, joten ainakin yksi hunnutettu nainen on kellarissa joskus käynyt, ehkä työskennellytkin.

Viikon suurin löytö ei kuitenkaan ole mikään esine, vaan ihka-aito keskiaikainen puinen viemäri. Puusta koverrettu putki on aikoinaan johtanut likavedet kellarista Luostarin jokikadun puolelle. Kätevää!

Aito keskiaikainen viemäri. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Sama lähikuvassa. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.


keskiviikko 19. elokuuta 2015

Ääniä kivikaudelta

Viime viikon tiistaina 11.8. kuultiin Turun vanhan raatihuoneen kellarissa kummia. Holvien katveessa kellarin kosteassa pimeydessä kaikui kivikausi.

Kyseessä oli Aboagora-symposiumiin liittyvä äänitaiteilija Juha Valkeapään ja musiikkitieteilijä-arkeologi Riitta Rainion kolmiosainen ääni-installaatio Luutarha (Bone Garden), joka ammensi nuoremman kivikauden Gotlannin rantakalmistojen äänimaailmasta. Installaatio pohjasi suoraan Rainion Akatemia-rahoitteeseen post-doc-projektiin "Äänellinen kulttuuri Pohjois-Euroopan kivikautisilla asuinpaikoilla, kalliomaalauksilla ja kalmistoissa". Rainio on väitellyt musiikkitieteestä ansiokkaalla tutkimuksellaan Suomen rautakauden kulkusten äänimaailmasta, joten tiedettä ja taidetta yhdistävällä installaatiolla oli vankka pohja.

Kun kellariin laskeutui, laskeutui pimeään. Tulijaa tervehti kovaääninen meren ääni: aallot löivät rantaan ja lokit huusivat. Tämä oli teoksen ensimmäinen osa. Toisessa osassa Riitta esitteli hammasvöitä ja pohti vaatteista lähteneen kilinän merkitystä kivikauden ihmisille. Gotlannin kalmistoihin haudatuilla vainajilla saattaa olla vaatteissaan satoja eläinten hampaita, joista on liikkuessa lähtenyt melkoinen kilinä. Selvästikään vainajien ei ajateltu makaavan haudoissa paikallaan.

Hammasvöitä ja muita kivikauden killuttimia. Ilari Aalto.

Installaatio huipentui kolmannessa huoneessa olevaan moniaistiseen "tuonelan käytävään". Laudoista rakennetun käytävän katosta riippui eläinten luita ja sulkia, lattiana oli hiekkaa ja pyöreitä rantakiviä. Juha kehotti kulkemaan läpi avojaloin, ja kokemus oli yllättävän voimakas: meren pauhu, jaloissa liikkuva ranta ja lattialle levitetyn merilevän tuoksu veivät pimeässä herkistyneen mielen ajattomalle rannalle. Kalisevat luut veivät ajatukset toiseen maailmaan.

Kokonaisuutena installaatio oli mielenkiintoinen kädenojennus vuosituhanten yli. Tekijäpari oli nähnyt vaivaa ja käyttänyt paljon aikaa luuasusteiden askarteluun. Tekijöiden kanssa oli ilo keskustella äänistä ja arkeologiasta, ja takaisin päivänvaloon astellessa tunsi kokeneensa jotakin epätavallista. Jos kuitenkin jotain jäi installaatiosta kaipaamaan, niin ihmisen ja ihmistoiminnan ääniä. Nyt kivikauden vaatteiden kantajat jäivät hiljaisiksi, ja vain hammasriipukset kolisivat.

Aboagoran Floating Platforms -hankkeesta löytyy lisää täältä.
 
Luutarha-installaation valmistelupäiväkirja löytyy täältä.