maanantai 20. tammikuuta 2014

Hyi hyi Museovirasto

Museovirasto teki ruman tempun – maksoi viime kesänä metallinpaljastinharrastajan Espoosta löytämästä keskiaikaisesta kultasormuksesta 500 € palkkion. Poikkeuksellisen suuri palkkio ei kuitenkaan löytäjää miellyttänyt, eikä miellyttänyt Ilta-Sanomien lukijoitakaan. Uutisen keskusteluosastoon tulvi seuraavanlaisia viestejä:
Mitä opimme tästä... pitäköön kukin löytönsä omana tietonaan. Kyllä tässä maassa valtio vie ja kansalaiset vikisee.
          – nimimerkki Ken kertoo se antakoon

On varsin yleistä, että arvokkaiden muinaisjäännösten löytäjät ovat pettyneitä rahalliseen korvaukseensa. Löytöhän on mittaamattoman arvokas, joten eikö siitä tulisi lyhyellä matematiikalla maksaa mittaamattomasti rahaa? Vastaus on ikävä kyllä ei.

Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että vastaavanlaisten löytöjen markkinahinta ei ole suuren suuri. Valtaosa arkeologisesta löytöaineistosta on rahallisesti täysin arvotonta, ja siksi sitä voikin nimittää mittaamattoman arvokkaaksi: tieteellinen arvo ei nimittäin ole euroissa mitattavissa. Ranskalainen Les Enluminures kyllä myy keskiaikaisia kultasormuksia tuhansilla euroilla, mutta ne eivät olekaan maalöytöjä, eivätkä varsinkaan Espoon sormuksen lailla rikkinäisiä. Ebayssa samankaltainen sormus (tosin kiven kanssa) saattaa kivuta yli 2000 €:n, mutta harvemmin. Tyypillisesti puhutaan kymmenistä tai sadoista euroista, joten 500 € ei kuulosta ihan huonolta, varsinkaan kun huutokauppaajat usein nappaavat reilusti välistä.

Pitää kai aarteista maksaa? Wikimedia Commons.

Koko löytöjen rahallinen arvottaminen kertoo ehkä vain materialistisesta maailmastamme. Moni on yllättynyt, ettei arkeologeille maksetakaan palkkaa löytöjen perusteella. Kultasormuksen löytänyt ei saa enemmän palkkaa kuin palaneita savikikkareita löytänyt, onneksi. Silti iso osa ei-arkeologeista olettaa, että juuri heidän löytönsä tulee palkita huomattavilla rahasummilla.

Ihan vain muinaismuistolain (erityisesti 16§ ja 17§) kertauksena: kaikki yli 100-vuotiaat maan tai veden alta löytyvät esineet kuuluvat Suomen valtiolle, joka saa ne itselleen lunastaa. Tämä nyt on aika selvää, muinaisjäännökset kuuluvat kaikkien yhteiseen omistukseen vähän niinkuin kirjaston kirjat, mutta harva taitaa pölliä kirjastojen niteitä. Sen sijaan muinaisjäännöksiä tuntuu olevan paljon helpompi varastaa. Tämä siitä huolimatta, että kaikista jalometallilöydöistä ja muuten merkittävistä löydöistä saa huomattavan korvauksen, metallien kohdalla vähintään 1,25-kertaisesti materiaalin arvon. Näin on ollut jo vuodesta 1666, jottei houkutus sulattaa esine olisi suurempi kuin tarjota se viranomaisille.

Espoon sormuksen kohdalla saatu korvaus oli huomattavasti materiaalin arvoa enemmän, mikä on kohtuullista löydön merkityksen huomioon ottaen. Samoin 2011 Hattulan Vesunnan kartanolta löytyneistä rautakautisista hopearahoista saivat löytäjät yhteensä 450 €, mikä pisti heillä vihaksi vaikka oli moninkertaisesti metallin arvo. Yhdeksästä hopearahasta maksettiin heille siis 50 € per raha.

Lehdistä on tietenkin mukava uutisoida kansaa riistävästä Museovirastosta, mutta kansa voisi vähän kääntää katsettaan itseensä. Mistä kuvitellaan Museoviraston hankkivan tähtitieteellisiä summia löytöjen lunastamiseen? Ilta-Sanomien kommentoijat paljastavat vain paskamaisen ahneutensa – laki ei tee tehtäväänsä, jos kansalaisen ensimmäinen kysymys on, mitä itse hyötyy lain noudattamisesta. Kuinka monen muun lakipykälän noudattamisesta kinutaan tai edes tarjotaan rahaa? Itse en ainakaan odota tienaavani viittä euroa aina kun en kävele punaisia päin.


Totta kai brittiläisen mallin "löytäjä saa pitää, kunhan ilmoittaa löydön museolle ja antaa merkittävän löydön ollessa kyseessä valtion pakkolunastaa sen käypään hintaan" olisi toimiva järjestelmä Suomessakin. Silloin saataisiin ehkä pöytälaatikoissa piileskelevät löydöt paremmin tieteenkin piiriin. Mutta nykyiselläkään järjestelmällä ei auta näyttää pitkää naamaa "kohtuuttomista" palkkiosta – museon vaikenemisesta ehkä.

Tiedän tämän olevan utopiaa, mutta toivoisin kansalaisten unohtavan kerrankin ahneutensa, ja noudattavan muinaisjäännöslakia niin kuin muitakin lakeja. Ne on säädetty yhteiseksi hyväksi, eikä ahneen yksilön kiusaksi.

[EDIT: Vesunnan rahojen löytäjät saivat yhteensä 450€, eivät per naama.]

10 kommenttia:

  1. Vihdoinkin asiallista tekstiä tähän asiaan!

    VastaaPoista
  2. "Tämä siitä huolimatta, että kaikista jalometallilöydöistä ja muuten merkittävistä löydöistä saa huomattavan korvauksen, metallien kohdalla vähintään 1,25-kertaisesti materiaalin arvon. Näin on ollut jo vuodesta 1666, jottei houkutus sulattaa esine olisi suurempi kuin tarjota se viranomaisille."

    1666?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruotsin kuningaskunta oli muinaisjäännössuojelun edellekävijä. Kuninkaallisesta aloitteesta annettiin 1666 muinaisjäännöksiä suojeleva plakaatti ja perustettiin Antikviteettikollegio sitä valvolmaan.

      Kulttuuriperinnön suojelun historiasta voi lukea täältä.

      Poista
  3. Häpeäkseni sain kuulla artikkeliin pujahtaneen Ylen harhaanjohtavasta lausahduksesta johtuneen virheen: Vesunnan aarteen löytäjät eivät saaneet 450 € per nuppi, vaan yhteensä. 50 €/hopeakolikko on silti aika käypä hinta, vaikka joukossa kuulemma oli muitakin muinaisjäänteitä.

    VastaaPoista
  4. Erittäin huono tuo kirjastovertaus. Eihän sitä sormusta mistään varastettu, Kirja varastetaan kirjastosta, sormus museosta. Se löydettiin syvältä maanalta ja maanomistajan luvalla oltiin liikenteessä. Ensisijaisestihan sormuksen omistaja on sen alkuperäinen omistaja, mutta kun hän ei ymmärrettävästi ole elossa, omistaja on maanomistaja. Löytäjä saa pitää ellei maanomistaja itse halua. Museovirasto ei itse tee juurikaan kaivauksia ja pitää metallinetsijöitä rikollisina. Paikkoja kyllä rauhoitetaan, muttei kuitenkaan niiltä "valtauksilta" kaiveta tavaroita esille museon vitriineihin kaikkien nähtäville. Ja heti kun joku ykstyishenkilö jotain erikoista löytää ollaan heti kärkkymässä löytöä museolle kaikkien nähtäville. Pienoinen ristiriita. Olisiko museoviraston työntekijät ikinä tuota sormusta itse löytäneet? EIvät. Tuon lain sinänsä ymmärtää jossain muodossa, mutta kyllä löytäjällä pitäisi olla suurempi kunnia. Sitäpaitsi tuota 100 vuoden sääntöä ei noudateta nytkään. Eivät museot ota vastaan rupisia kuparirahoja eivätkä musketinkuulia, mitkä ovat niitä peruslöytöjä. Ja hyvä niin. Löytäjä (tai maanomistaja) saa pitää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä vertaus olisi voinut olla parempikin, juuri sen takia että kirjat ovat jo jossakin instituutiossa. Entäs tämä: monikaan ei varmaan kinua löytöpalkkiota löytämästään irtonaisesta liikennemerkistä, joka kiistatta on julkista omaisuutta. Kyse on vain varkauden kynnyksen korkeudesta, ja tilaisuus tunnetusti tekee varkaan.

      En viitannut esimerkilläni juuri kyseiseen sormuslöytöön, vaan löytöjen pimeään kaiveluun. Mutta omistaja ei muinaisjäännösten tapauksessa ole maanomistaja eikä löytäjä, vaan Suomen valtio. 100 vuoden sääntö ei ole realistinen, jos joka ikinen haravanvarren katkelma talletettaisiin museoihin, varastotila loppuisi saman tien. Siksi onkin reilua, että löydöt voi mainitsemassasi tapauksessa antaa parempaan talteen löytäjälle.

      Anteeksi nyt vain, mutta koko muinaishallinnon tarkoitus on ymmärretty tässä kommentissa väärin. Sen tarkoitus ei ole kaivaa jokaista neliömetriä Suomen pinta-alasta ja metsästää loistoesineitä, vaan suojella kulttuuriperintö jälkipolville. Joskus tämä tarkoittaa, että suojeltu kohde kannattaa jättää kaivamatta (lue tuhoamatta). Tällöin säilyy paikan henki, ja muinaisjäännös on mahdollisten tulevaisuuden tutkijoiden käytettävissä. Arkeologian ja aarteenmetsästyksen välillä on kuitenkin selvä ero: ensimmäisen tarkoitus on tehdä kokonaisvaltaista tutkimusta, jälkimmäisen taas löytää hienoja esineitä. Arkeologiassa esineet ovat vain osa kokonaisuutta, ja siitä irrallisina pelkkiä kuriositeetteja.

      Päin vastoin kuin väität, Museoviraston arkeologiset kenttäpalvelut tekevät kaivauksia, voit tarkistaa asian täältä. Laajemmin kaivaustutkimukset löytyvät hankerekisteristä, johon pääsee Museoviraston rekisteriportaalista. Eivätkä museoviranomaiset pidä metallinetsijöitä rikollisina niin kauan kun nämä eivät riko lakia. Piippariharrastus on kasvava trendi, ja yhteistyöstä voi olla vain hyötyä. Ikävä kyllä tähän yhteistyöhön ei ole tällä hetkellä tarpeeksi resursseja, mutta olen toiveikas tulevaisuuden suhteen.

      Eiköhän Espoon sormuksen tapauksessa löytäjä saanut kiitettävästi suitsutusta valtakunnalliselta medialta? En usko että ketään aivan kaltoinkohdeltiin tässä tapauksessa.

      Poista
  5. Hyvä Sinunkin pitää mielessä, että suurin osa metallinpaljastinlöydöistä nousee satoja ja satoja kertoja kynnetyiltä ja myllätyiltä pelloilta. Piippareilla saadaan silloin pelastettua esineitä, mitkä muuten tuhoutuisivat täysin. Ilman asiayhteyttäkin ne esineet kertovat menneestä ajasta, vaikka "teikäläisillä" on tarve niitä vähätellä. Hyvin omatkin rautakautiset lahjoitukseni ovat kelvanneet museolle, enkä ikinä voisi kuvitellakaan pyytäväni rahaa muinaishistoriamme pelastamisesta. Ahneus ei ole vallitseva normi harrastajien parissa, toki haluamme että antamaamme panosta arvostetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikutat valistuneelta asian harrastajalta. Uudet havainnot rautakaudesta ja muusta esihistoriasta täydentävät aina kuvaa menneisyydestä, ja ovat arvokkaita, olivat sitten esineitä, arkeofyyttejä (muinaiskasveja) tai kiinteitä rakenteita ja niin edespäin. Siitä kunnia löytäjille ja uuden tiedon kartuttajille.

      Luulen että suurin pelko on, ettei kiinteää muinaisjäännöstä tunnisteta esineitä löydettäessä, jolloin muinaisjäännöksestä pahimmassa tapauksessa nostetaan metalliesineet. Esinelöydöt viittaavat kuitenkin usein kiinteään muinaisjäännökseen. Kyntökerroksessa ei, niin kuin sanoit, ole juuri rakenteita (esim. rautakautisten rakennusten tai hautojen jäänteitä) säilynyt, mutta jopa koneellisesti kynnettyjen peltojen alla voi niitä olla. Maltti on siis valttia.

      Metallinpaljastinharrastajien myötä tietoon tulevat uudet muinaisjäännökset pääsevät suojelun piiriin. Hyvää yhteistyötä "piippariharrastajilta" ja "museoväeltä"!

      Yhteistyön ja vuorovaikutuksen merkitystä ei minun mielestäni voi ylenkatsoa. Rakentavaa keskustelua ei voi olla liikaa. Omasta puolestani esitän avoimen kutsun tulla vierailemaan arkeologisilla kaivauksilla ja keskustelemaan asioista! Murretaan ennakkoluuloja. Yksi hyvä tilaisuus on Museoviraston 12.-13. helmikuuta järjestämä Arkeologisten kenttätöiden esittely Kansallismuseossa Helsingissä. Sinne on vapaa pääsy.

      http://www.nba.fi/fi/ajankohtaista/tapaamiset_ja_seminaarit#kenttatyot

      Janne Rantanen
      Turku

      Poista
    2. Hyvä puheenvuoro Janne! Olen samaa mieltä yhteistyön merkityksestä, ei ole tarpeen alkaa liian jyrkästi pystyttää muureja "meikäläisten" ja "teikäläisten" väliin. Ei muuta kuin rakentamaan kontakteja!

      Poista