tiistai 13. syyskuuta 2016

Riisuttu muinaisuus


Kaikkihan tietävät, että arkeologia on seksikästä. Niinpä me päätimme Turun arkeologian ainejärjestö Vare ry:ssä pureutua asiaan, ja lopputuloksena syntyi Riisuttu munaisuus -nimeä kantava kalenteri. Kalenteri esittelee kiehtovia muinaisjäännöksiä ja niiden upeita tutkijoita. Jokaisen kuukauden kohdalla on myös pieni tietoisku muinaisjäännöksestä.

Kuvissa on kohteita kivikaudelta 1900-luvulle. Kohteet sijaitsevat Etelä- ja Keski-Suomessa, Ahvenanmaalla ja yksi jopa Australiassa. Kuvat ovat yhtä lukuun ottamatta Matkaoppaasta keskiajan Suomeen tutun kuvittaja Elina Helkalan käsialaa. Tässä pari makupalaa!





Kalenterista voi käydä tykkäämässä sen Facebook-sivulla. Sivuilla kerrotaan myös, mistä kalenteria saa. Tuotot menevät lyhentämättöminä Vare ry:n toiminnan tukemiseen.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Mistä aikakausien nimet tulevat? Osa 2: Pronssikausi

Suomen pronssikausi on huonoiten tunnettu esihistorian jaksomme. Suomen rannikko on väärällään pronssikautisia hautaröykkiöitä, mutta tälle ajalle ajoittuvia asuinpaikkoja tunnetaan vain kourallinen. Suomen pronssikautta leimaa kuitenkin selvä jako kahteen kulttuuripiiriin: Suomen rannikkoa ja sisämaata on pidetty omina kulttuurialueinaan, joilla on myös erilainen kronologia.

Rannikolla oli tiiviit yhteydet meren yli Skandinaviaan, mistä imettiin vaikutteita, kuten polttohautaus röykkiöihin ja siihen liittyvä aurinkokultti. Tätä kautta Suomeen saapui myös suuri osa pronssiesineistä. Sisämaassa jatkettiin pitkälti kivikautista elämänmuotoa, mutta sieltä oli yhteydet nykyisen Venäjän alueella vaikuttaneisiin pronssikulttuureihin, kuten Seiman kulttuuriin.

Pronssikauden ja varhaisen rautakauden
esineitä Romaniasta. Tismalleen samoja
esinetyyppejä on löytynyt Suomestakin.
Wikimedia Commons.

Tavallaan koko käsite "pronssikausi" on Suomen osalta vähän hassu: tältä tuhannen vuoden ajanjaksolta tunnetaan vain vajaat 200 pronssiesinettä, eivätkä ne selvästi olleet erityisen yleisiä. Voiko niiden silti ajatella määrittäneen pronssikauden ihmisten elämää? Pienestä määrästä huolimatta pronssiesineitä valmistettiin Suomenkin alueella, mistä todistavat täältä löytyneet valinmuotit.

Pronssikauden periodijako on ruotsalaisen
Oscar Monteliuksen työtä. Wikimedia Commons.

Kivikauden kohdalla keramiikkatyypit antavat raamit aikakausijaolle, mutta pronssikaudella niistä on selvästi vähemmän apua. Pronssikauden vallitseva keramiikka oli nimittäin tekstiilipainanteista keramiikkaa, jota valmistettiin koko ajanjakson ajan. Sisämaan pronssikautta leimaa neoliittinen asbestikeramiikka, joka säilyi käytössä 3600–800 eaa. Astiatyypit eivät siis ole erityisen otollinen tapa jaotella aikakautta pienempiin jaksoihin. Rannikon pronssikauden kohdalla onkin otettu avuksi Oscar Monteliuksen Etelä-Skandinavian pronssiesineisiin perustuva kronologia. Se näyttää tältä:

Vanhempi pronssikausi
I 1700–1500 eaa.
II 1500–1300 eaa.
III 1300–1100 eaa.

Nuorempi pronssikausi
IV 1100–900 eaa.
V 900–700 eaa.
VI 700–500 eaa.

Pronssikauden sisäiselle jaottelulle ei siis ole lähdetty keksimään fantastisia nimiä löytöpaikkojen, esinetyyppien tai kaukaisten historiallisten tapahtumien mukaan. Nimeäminen on kuvian tieteellistä, mutta ei ainakaan herätä virheellisiä mielleyhtymiä tai suuria tunteita. Oma kysymyksensä sitten on, missä pronssikausi päättyy ja rautakausi alkaa. Pronssikautta ja varhaista rautakautta onkin tapana kutsua yhdessä varhaismetallikaudeksi.

Lukemistoa:

  • Mika Lavento 2015: Pronssi- ja varhaismetallikausi. Teoksessa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus: s. 123–212.
  • Visa Immonen 2008: Arkeologisen tutkimuksen historia Suomessa. Teoksessa Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus: s. 97–108.
  • Kansallismuseo: Pronssikausi

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Mistä aikakausien nimet tulevat? Osa 1: Kivikausi

Historiassa ja arkeologiassa aikakausijaottelu on tärkeä työkalu. Menneisyydestä olisi vaikea puhua, jos sitä ei voisi jaotella selkeisiin jaksoihin, kuten kivikauteen, keskiaikaan tai autonomian aikaan. Ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, mitä nimityksiä milloinkin käytetään.

Christian Jürgensen Thomsen keksi jaotella esihistorian
kivi-, pronssi- ja rautakauteen. Wikimedia Commons.

Useimmille on tuttu Suomenkin esihistoriassa käytetty kolmijako kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen. Tämän periodijaon lanseerasi tanskalainen Christian Jürgensen Thomsen vuonna 1836 julkaisemassaan kirjassa Ledetraad til Nordisk Oldkyndighed ("Ohjenuora pohjoismaiseen muinaistietoon"). Jako perustuu vallankumoukselliselle havainnolle, että ihmiskunta ei ole aina ollut samalla teknisellä tasolla. Eri aikakausina työkalut on valmistettu eri materiaaleista.

Kivikausi (Suomen alueella n. 8850 eaa. – 1500 eaa.) on Suomen historian pisin ajanjakso. Se on tapana jakaa mesoliittiseen kivikauteen (n. 8850 eaa. – 5000 eaa.)  ja neoliittiseen kivikauteen (n. 5000 eaa. – 1500 eaa.). Mesoliittisella (kreikan "väli-kivi") eli keskisellä kivikaudella ei tunnettu maanviljelystä, vaan elettiin täysin metsästyksestä ja keräilystä. Neoliittisella (kreik. "uusi-kivi") eli nuoremmalla kivikaudella Suomenkin alueelle rantautui maatalous, tosin hitaasti. Suomessa suurin arkeologisesti näkyvä ero mesoliittisen ja neoliittisen kivikauden välillä on keramiikka, jota alettiin valmistaa Suomessa noin 5000 eaa. Kivikausi loppuu luontevasti pronssin käyttöön ottoon noin 1500 eaa.

Kuuluisaa kampakeramiikkaa.Vännäsbergets intresseförening.

Reilun 7000 vuoden ajanjakso on aikamoinen möhkäle käsitellä sellaisenaan, ja kivikausi jaetaankin Suomessa pienempiin ajanjaksoihin arkeologisten löytöryhmien mukaan. Yksinkertaistettuna kivikauden aikakaudet näyttävät tältä:

Mesoliittinen kivikausi 8850–5000 eaa.
Suomusjärven kulttuuri 8300 eaa.–5000 eaa.

Neoliittinen kivikausi 5000 eaa.–1500 eaa.
Kampakeraaminen kulttuuri 5000 eaa.–3200 eaa.
Jäkärlän keramiikka 4300 eaa.–3900 eaa.
Kierikin keramiikka 3600 eaa.–3100 eaa.
Pyheensillan keramiikka 3200 eaa.–2800 eaa.
Nuorakeraaminen kulttuuri 3200 eaa.–2300 eaa.
Pöljän ja Jysmän keramiikka 3100 eaa.–1900 eaa.

Myöhäisneoliittinen kausi 2300 eaa–1500 eaa.
Kiukaisten kulttuuri 2300 eaa.–1500 eaa.

Kivikauden ajanjaksot on siis pääasiassa nimetty keramiikkatyyppien mukaan, jotka taas on kampakeramiikkaa ja nuorakeramiikkaa lukuun ottamatta nimetty löytöpaikkansa mukaan. Ainoastaan mesoliittinen Suomusjärven kulttuuri on saanut nimensä suoraan löytöpaikan mukaan. Niin yksinkertaista se on!

Lukemistoa:

  • Petri Halinen 2015: Kivikausi. Teoksessa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus: s. 11–121.
  • Visa Immonen 2008: Arkeologisen tutkimuksen historia Suomessa. Teoksessa Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus: s. 97–108.
  • Kansallismuseo: Kivikausi

tiistai 24. toukokuuta 2016

Viikinkien kypärät

Useimmat taitavat nykyään tietää, etteivät viikingit käyttäneet kypärissään sarvia. Mutta kaikkihan tietävät, että viikingit käyttivät kypäriä. Vai käyttivätkö?

Yllättävää kyllä koko Pohjoismaista tunnetaan vain yksi viikinkiajalle ajoittuva kypärä. Kypärä löytyi Gjermundbystä Norjasta vuonna 1943. Kypärä löytyi rikkaasti varustetusta hautakummusta, jonka aarteisiin kuului myös toistaiseksi ehjin löytynyt viikinkiaikainen rengashaarniska, kokoelma aseita ja pelinappuloita. Kypärän silmikossa on luultavasti ollut kiinni kasvoja suojannut rengaspanssari. Kypärän käyttäjän kasvot ovat siis olleet kokonaan piilossa.

Gjermundbyn 900-luvulle ajoittuva kypärä on ainoa
 tunnettu viikinkikypärä. Wikimedia Commons.


Mutta entäs kaikki "viikinkikypärien" jäljitelmät, joita voi ostaa verkkokaupoista? Ne perustuvat kyllä ruotsalaisiin kypärälöytöihin, mutta nk. Vendel-kypäriin, jotka ajoittuvat viikinkiaikaa vanhemmiksi. Näitä mestarillisia kypäriä valmistettiin yläluokan käyttöön Vendel-kaudella 550-790 jaa. Viikinkiaika oli Ruotsissa 790-1050.

Komea Vendel-kypärä Vendelistä.
Wikimedia Commons.

Miksi kypäriä ei sitten ole? Tälle on kaksi selitystä: joko ne ovat aikojen saatossa tuhoutuneet, tai niitä ei ollut alun alkujaankaan. Koska Vendel-kypäriä on kuitenkin säilynyt, tuntuu todennäköisemmältä, etteivät kypärät olleet viikinkiajan haute couturea. Tämä ainoa löytynyt kypärä on luultavimmin kuulunut kuninkaalle tai päällikölle, ja ilmeisesti kypärät olivatkin vain yläluokan juttu.

Suomestakin tunnetaan ainoastaan yksi esihistoriallinen kypärä, ehkä. Tätä on vaikea varmistaa, koska Liedosta 1870-luvulla löytynyt kypärä myytiin turkulaiselle kultasepälle, joka hakkasi sen muodottomaksi. Vintalan kruunu koostui pyöreästä, kullatusta vanteesta, josta lähti kahdeksan laella yhtyvää vannetta. Vanteiden välissä on varmaankin ollut kiinni rautalevyjä tai nahkaa, mutta löydettäessä ne olivat kadonneet.  Kyseessä oli ilmeisesti vannekypärä, joka ajoittuu merovingiaikaan 500-600 -luvuille, siis samaan aikaan Vendel-kypärien kanssa.


Ovatko modernit viikingit varustautuneet liian raskaasti? Wikimedia Commons.

Luettavaa:

Thornews: Why Is This the Only Existing Viking Age Helmet?

Luoto, Jukka 1988: Liedon historia 1. Esihistoria. Liedon kunta ja seurakunta.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Suomen vanhin aarrelöytö

Kasvavan metallinilmaisinharrastuksen myötä viime vuosina on löytynyt useita aarrekätköjä. Esimerkiksi Turusta löytyi vuonna 2014 viikinkiaikainen rahakätkö. Samoin Hauholta löytyi viime vuonna kätkö viikinkiaikaisia hopearahoja ja Savonlinnasta löytyi huomattavan suuri 1600-luvun rahakätkö. Näitä ja muita löytöjä voi tutkia Rahakabinetti-blogista.

Rahakätköjä on Suomessakin tehty niin kauan kuin rahaa on liikkunut, eli nuoremmalta rautakaudelta eteenpäin. Vaikka moni kätkö vielä varmasti odottaa löytäjäänsä, on vanhoja kätköjä ehditty löytää monta jo ennen metallinilmaisinten aikaa. Kaikkein vanhin tieto Suomesta löytyneestä aarrekätköstä on keskiajalta, vuodelta 1429.

22. syyskuuta 1429 Turun piispa Maunu Tavast lähestyi Tallinnan (silloisen Räävelin) raatia, koska lohjalainen talonpoika oli paennut Tallinnaan löydettyään aarteen. Piispa kertoo aarteen olleen pohjalöytö (butnfyndh) eli löytyneen vedestä. Aarteen koostumuksesta Maunu kertoo vain, että se oli hopeasta lyötyjä kolikoita (som ær silff oc redha penniger).

Keskiajalla ei ollut olemassa muinaismuistolakia, mutta laki määräsi löytötavaroista. Jos omistajaa ei kuulunut vuoden sisään, löydöstä puolet päätyi kuninkaalle ja puolet löytäjälle. Talonpoika ei kuitenkaan kuuluttanut löydöstään, niin kuin laki olisi vaatinut. Raaseporin linnanherra Otto Pogwisch kuuli ja kiinnostui asiasta, minkä vuoksi löytäjä pakeni piispa Maunun luokse hakemaan neuvoa. Maunu kertoi ystävällisesti talonpojan oikeuksista, mutta kun talonpojan olisi pitänyt keskustella asiasta linnanherra Pogwischin kanssa, hän pakenikin Suomenlahden yli aarre mukanaan.

Raaseporin linna. Wikimedia Commons.

Ei ole tiedossa miten karkuteille lähteneen talonpojan tarina päättyi, mutta piispa Maunu pyysi Tallinnan raatia kehottamaan miestä palaamaan, jos ei muusta syystä, niin siksi ettei hänen isiensä tila jäisi autioksi.

Lähteet:

FMU 1918

Suhonen, Veli-Pekka 2006: Muinaismuistolain alkujuurilla - Vuoden 1429 suuri pohjalöytötapaus. Muinaistutkija 3/2006, s. 57-59.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Ristimäen kalenteri vie kohti joulua

Riemukasta alkanutta joulukuuta! Joulun odotukseen voi valmistautua Ristimäen kirkkokaivausten joulukalenterin avulla.

Kalenteri aukeaa kuvasta:

http://www.ravattula.fi/joulukalenteri2015/index.htm

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, mutta kirjoittaja ei. Syksy on vierähtänyt muun muassa Aboa Vetuksen kaivauksen jälkitöitä tehdessä. Niistä pian lisää!

torstai 20. elokuuta 2015

Keittiöastioita ja keskiaikainen viemäri

Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivaus on loppumetreillä, ja sen pitikin jo loppua viime viikolla. Vaan annapas olla, tietysti löytöjä alkaa tulla läjäpäin juuri silloin kun pitäisi lopettaa. Tarkoitus oli kaivaa kellarin nurkasta esiin rakennuksen alla lymyävät hirsiarinat ajoitusnäytettä varten, mutta nurkka onkin toiminut kellarin jätteidenlajittelupisteenä.

Assari Maria kaivamassa kellarin herkullista pohjoisnurkkaa.
Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Hasselpähkinän kuoria ja yksi kokonainenkin. Ilari Aalto/Aboa Vetus &
Ars Nova.

Viime päivien löytöihin kuuluu ennen kaikkea astioiden kappaleita, jotka ovat tähän asti olleet kaivauksella harvinaisuus. Nurkasta löytyi esimerkiksi kokonainen puinen kimpiastia.

Lähes ehjä kimpiastia. Puiset vanteet ovat pitäneet kulhon kasassa.
Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Varsinainen yllätys olivat keltaisen lasipikarin kappaleet, jotka löytyivät siistissä kasassa. Ne kuuluvat todella korkeatasoiseen ruodepikariin, mutta mitään ihan tällaista en ole koskaan nähnyt. Kellarissa on myös toisen turkoosin pikarin kappaleita siellä täällä. Näistä laseista on joku joskus nauttinut Reininviiniä.


Viinilasin sirpaleita in situ. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Viinipikarin pohjapala hohtaa kuin kulta. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Iso osa pikarista oli yhdessä kasassa. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Myös Raerenissa 1400-luvun lopulla valmistettu harmaa kivisavikannu on levinnyt ympäri kellaria. Pähkin pitkään tämän kannun tarkkaa tyyppiä, kunnes löytyi pala, joka kertoi kaiken. Palassa näkyy miehen viiksi, suunpieli ja hieman partaa. Näistä arvasin, että kyseessä on poikkeuksellisen ruma keskiaikainen naamakannu. Toivon todella, että loputkin palat pärstästä löytyvät.

Raerenilaisen kivisavikannun kappale, jossa näkyy miehen naamakarvoitusta.
Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Mutta eivät saviesineet jää yhteen kannuun, ehei. Tänään alkoi maasta paljastua kappaleita varsin suuresta punasavisesta kolmijalkapadasta. Siinä on ulkopinnan nokisuudesta päätellen keitetty monet vellit ja muhennokset.

Kolmijalkapadan jalka pilkottaa! Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Näin paljon löytyi tänään, mutta padan loppuosat eivät voi olla kaukana.
Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.


Tuntuu kiehtovalta kaivaa esiin löytöjä, jotka joku on viisisataa vuotta sitten lakaissut tarpeettomina nurkkaan. Tällä välin talossa on riehunut useita tulipaloja. Se on purettu, haudattu ja löydetty. Mutta keittiöjäte on pysynyt juuri siinä, mihin se on siivottu. Minulla ei ole aavistustakaan kellarin käyttäjästä, mutta tämä tuntuu olevan kovin lähellä. Tai on yksi aavistus: kaivausmaasta löytyi nuppineula, joten ainakin yksi hunnutettu nainen on kellarissa joskus käynyt, ehkä työskennellytkin.

Viikon suurin löytö ei kuitenkaan ole mikään esine, vaan ihka-aito keskiaikainen puinen viemäri. Puusta koverrettu putki on aikoinaan johtanut likavedet kellarista Luostarin jokikadun puolelle. Kätevää!

Aito keskiaikainen viemäri. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Sama lähikuvassa. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.


keskiviikko 19. elokuuta 2015

Ääniä kivikaudelta

Viime viikon tiistaina 11.8. kuultiin Turun vanhan raatihuoneen kellarissa kummia. Holvien katveessa kellarin kosteassa pimeydessä kaikui kivikausi.

Kyseessä oli Aboagora-symposiumiin liittyvä äänitaiteilija Juha Valkeapään ja musiikkitieteilijä-arkeologi Riitta Rainion kolmiosainen ääni-installaatio Luutarha (Bone Garden), joka ammensi nuoremman kivikauden Gotlannin rantakalmistojen äänimaailmasta. Installaatio pohjasi suoraan Rainion Akatemia-rahoitteeseen post-doc-projektiin "Äänellinen kulttuuri Pohjois-Euroopan kivikautisilla asuinpaikoilla, kalliomaalauksilla ja kalmistoissa". Rainio on väitellyt musiikkitieteestä ansiokkaalla tutkimuksellaan Suomen rautakauden kulkusten äänimaailmasta, joten tiedettä ja taidetta yhdistävällä installaatiolla oli vankka pohja.

Kun kellariin laskeutui, laskeutui pimeään. Tulijaa tervehti kovaääninen meren ääni: aallot löivät rantaan ja lokit huusivat. Tämä oli teoksen ensimmäinen osa. Toisessa osassa Riitta esitteli hammasvöitä ja pohti vaatteista lähteneen kilinän merkitystä kivikauden ihmisille. Gotlannin kalmistoihin haudatuilla vainajilla saattaa olla vaatteissaan satoja eläinten hampaita, joista on liikkuessa lähtenyt melkoinen kilinä. Selvästikään vainajien ei ajateltu makaavan haudoissa paikallaan.

Hammasvöitä ja muita kivikauden killuttimia. Ilari Aalto.

Installaatio huipentui kolmannessa huoneessa olevaan moniaistiseen "tuonelan käytävään". Laudoista rakennetun käytävän katosta riippui eläinten luita ja sulkia, lattiana oli hiekkaa ja pyöreitä rantakiviä. Juha kehotti kulkemaan läpi avojaloin, ja kokemus oli yllättävän voimakas: meren pauhu, jaloissa liikkuva ranta ja lattialle levitetyn merilevän tuoksu veivät pimeässä herkistyneen mielen ajattomalle rannalle. Kalisevat luut veivät ajatukset toiseen maailmaan.

Kokonaisuutena installaatio oli mielenkiintoinen kädenojennus vuosituhanten yli. Tekijäpari oli nähnyt vaivaa ja käyttänyt paljon aikaa luuasusteiden askarteluun. Tekijöiden kanssa oli ilo keskustella äänistä ja arkeologiasta, ja takaisin päivänvaloon astellessa tunsi kokeneensa jotakin epätavallista. Jos kuitenkin jotain jäi installaatiosta kaipaamaan, niin ihmisen ja ihmistoiminnan ääniä. Nyt kivikauden vaatteiden kantajat jäivät hiljaisiksi, ja vain hammasriipukset kolisivat.

Aboagoran Floating Platforms -hankkeesta löytyy lisää täältä.
 
Luutarha-installaation valmistelupäiväkirja löytyy täältä.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Osteologisia pähkinöitä

Pikkupojasta asti olen ollut kiinnostunut eliöiden luustosta. Silti aina välillä tulee kaivauksilla vastaan luita, joita ei kerta kaikkiaan tunnista ensivilkaisulta. Periaatteessa kaikki selkärankaiset eliöt muodostuvat samanlaisista osista, mutta niillä osilla voi olla "mitä kauneimpia ja ihmeellisimpiä muotoja", kuten Charles Darwin runoili Lajien synnyn lopussa.

Viimeisin kysymysmerkki ovat olleet Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivauksella kaksi identtistä luuta, joille en vain keksinyt alkuperää. Luu on ohutta ja siinä on monimutkaisia ulokkeita. Koska kellarin keittiökerroksesta on löytynyt kalanluita vaikka ja kuinka, oletin että kyseessä on jonkin luukalan kallo. Kun mitään vastaavaa ei kuitenkaan googlettelulla tullut vastaan mistään uskottavasta kalalajista, alkoi ainoa johtopäätös olla, ettei kyseinen laji ole tästä maailmasta.

Mikä ihme tämä on? Hirviön pää? Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Sama sivulta. Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Onneksi tiedonhaku on nykymaailmassa kuitenkin niin helppoa. Facebookin kautta vinkattiin, että olin etsinyt vastinetta täysin väärästä eläinlajista. Luu ei ole kaloja (saati pääkalloa) nähnytkään, vaan kyseessä on joko sorsan tai tämän kesyversion ankan ristiluu. Ilmeisestikään en ole nauttinut eläissäni tarpeeksi pekinginkanaa.

Mukava uutinen, vaikka luut eivät olleetkaan lohikäärmeen kalloja. 1400-luvun alussa rakennetun suuren kivitalon kellarin nurkista on nyt saatu talteen siis kaloista ainakin haukea, ahventa ja siikaa, kotieläimistä lammasta, nautaa ja sikaa ja riistaeläimistä jänistä ja nyt siis myös sorsaa tai sen kesyversiota ankkaa. Ainakin lihaa on käytetty puolen vuosituhannen takaisessa keittiössä monipuolisesti.

Ruoanlaittoa Tacuinum sanitatis -teoksessa. Wikimedia Commons.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Kuka kaivaa?

"Jaaha, taas siellä Museovirasto tonkii veronmaksajien rahoilla. Eivät mitään turhempaa keksi."

Tällaista nurinaa kuulee usein kuopan reunalta, kun jossakin tehdään arkeologisia kaivauksia. Luultavasti kumpikin oletus menee kuitenkin pieleen.

Suomessa on useita arkeologisia toimijoita, joista kaivauksen suorittaja valitaan tarjousehdotusten perusteella. Kaivauskulujakaan ei yleensä kuitata valtion budjetista, vaan viulut maksaa pelastuskaivauksilla rakennuttaja. Yksityishenkilön ei kuitenkaan tarvitse pelätä joutuvansa maksumieheksi, vaan kesämökin laajennuksen vaatimat kaivaukset hoidetaan virkatyönä. Tutkimuskaivaukset taas rahoitetaan pääasiassa apurahoilla.

Turun maakuntamuseon (nyk. Museokeskus) arkeologeja
Turussa vuonna 2006. Wikimedia Commons/Samuli Lintula

Ketkä sitten kaivauksia Suomessa tekevät? Museovirastolla on oma iskuryhmänsä Museoviraston arkeologiset kenttäpalvelut (ARKE), mutta kaiken kaikkiaan arkeologisia toimijoita on Suomessa Museoviraston listan mukaan kolmisenkymmentä. Joukossa on paikallismuseoita, osakeyhtiöitä, osuuskuntia ja yksi kommandiittiyhtiö. 12 näistä toimijoista tekee pelkästään meriarkeologisia kenttätöitä.

Näiden toimijoiden lisäksi yliopistot, maakuntamuseot ja yksittäiset tutkijat tekevät tutkimuskaivauksia ympäri Suomea. Tutkimuskaivauksia ovat myös yliopistojen opetukseen kuuluvat opetuskaivaukset, joiden yhteydessä esimerkiksi Turun yliopisto löysi Kaarinan Ravattulan Ristimäestä Suomen vanhimman kirkonpaikan.

Tulevaisuudessa kenttä tullee vielä monimutkaistumaan, kun uusia yksityisiä toimijoita tulee lisää. Pelkokuvina on väläytelty hintapyyntöjen polkemista liian alas ja ulkomaisen työvoiman tulemista markkinoille. Ovatko suomalaiset arkeologiset kaivaukset pian puolalaisten tai virolaisten käsissä? Tuskin sentään, mutta kenttä elää ja kehittyy, eikä kukaan varmaan osaa ennustaa, missä mennään kymmenen vuoden päästä. Varmaa kuitenkin on, että niiden maata tonkivien tyyppien huomioliiveissä yhä harvemmin on Museoviraston logo.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Kissoja ja koordinaatteja

Kissan viikset! Neliraajaisia Felis-suvun edustajia löytyy Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista lisää ja lisää. Sunnuntaina keskiaikamarkkinoiden aikaan lattialta paljastui jo kolmannen kissan pääkallo. Viime kesänähän löytyi lähes kokonainen kissa.

Kallohan se siellä! Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Kallo hautautuneena palojätteeseen. Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

...ja kallo kokonaan esillä. Mihinköhän kuvausasentoon olen taipunut, kun
jalkanikin mahtuivat kuvaan? Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Miau. Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.
Nyt on selvää, että kissojen luut eivät ole kellarin täyttömaata, vaan ne ovat palojätteen seassa. Ehkä kissapoloiset ovat jääneet jumiin palavaan rakennukseen tai taintuneet häkäkaasuihin?

Kissojen lisäksi löytyy toki muutakin jännittävää. Olen jäljittänyt tiilentekijöiden merkkejä, ja viimeisin tulokas on laittanut taas raapimaan päätä. Onko siinä riimukirjaimia? Ainakin joku on jättänyt varpaanjälkensä tiilen keskelle.

Mahdollisia riimuja ja varpaanjäljet tiilessä. Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää löytöjen kaivamista. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen suosiollisella avustuksella siirsimme tarkkuus-GPS:llä museoon uuden koordinaatiston, Museovirastonkin edellyttämän ETRS-TM35FIN:in. Tämä on sitä tulevaisuutta!

Koordinaatteja siirtämässä assistentti Marian kanssa. Kuva: Emmi Saari.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Tähdet, tähdet

Viime vuoden Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivauksen huippulöytöjä oli avaimen kuvalla varustettu tiili. Kyseessä on tiilimestarin merkki, jolla tämä on signeerannut tekemänsä tiilierät. Jo aiemmin samalta kaivaukselta oli löytynyt kaksi tiilentekijän merkkiä, kirves ja vinoristi. Nyt määrä kasvoi taas yhdellä: tiilestä löytyi viisisakarainen tähti.

Pentagrammilla merkattu tiili heti löydyttyään. Ilari Aalto.

Miksi ihmeessä viisikanta, pentagrammi? Nykyään sitä käyttävät tunnuksenaan wiccalaiset ja muut uuspakanat, mutta alunperin kyseessä on hyvin vanha taikamerkki, jonka juuret johtavat Mesopotamiaan. Se on kuitenkin myös täysin kristillinen symboli. Keskiajalla pentagrammin viisi sakaraa symboloivat Kristuksen viittä haavaa.

Tähdestä lohjennut palakin löytyi täydentämään kuvion. Ilari Aalto.

Minusta tuntuu, kuin olisin keräämässä koko sarjaa Turun keskiaikaisia tiilimestareita. Kaikki löytyneet merkit voi käydä nimittäin bongaamassa myös Turun tuomiokirkon seinästä. On täysin loogista, että samat ammattilaiset ovat tehneet tiiliä sekä maallisiin rakennuksiin että kirkkoihin, mutta tämä on ensimmäinen konkreettinen todiste siitä.

Pentagrammi Turun tuomiokirkon Kaikkien Pyhien kappelin ulkoseinässä.
Ilari Aalto

On hauskaa yrittää miettiä ihmisiä merkkien takana. Tämäkin pentagrammi on ollut jolle kulle henkilökohtainen allekirjoitus. Koska tiilet löytyvät tuomiokirkosta samasta rakennusvaiheesta, tiilimestarit ovat myös väkisin tunteneet toisensa. Ovatko viisikannan ja avaimen piirtäjä olleet hyvissä välissä keskenään vai kilpailijoita? Ainakin heidän tiilensä pääsevät nyt vierekkäin säilytettäviksi.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Aboa Vetuksen kaivaukset jatkuvat

Niin se kevät vain huiskahti. Esikoistietokirjani Matkaopas keskiajan Suomeen tuli kauppoihin ja ehdin vähän opiskellakin. Kevään parasta antia yliopistoilta olivat historialliset käsialat Turussa ja johdatus ihmisosteologiaan Helsingissä.

Kesän tulon tietää kuitenkin siitä, että Aboa Vetus & Ars Novan kaivaukset alkoivat taas, neljättä kertaa minun osaltani. Olen kaivanut vanhan tutun, museon suurimman keskiaikaisen kivitalon kellaria jo parin viikon ajan. Pakko sanoa, että työ on niin motivoivaa, ettei kuopalta hennoisi lähteä. Käsissäni on nimittäin köyhän miehen Pompeiji: kellari on sortunut tulipalossa, ja kaikki siellä ollut on jäänyt väliin.

Here I go again! Neljäs kesä samassa kellarissa. Ilari Aalto.

Viime vuonna alkoi käydä selväksi, että kellari on ollut sen käytön lopussa 1500-luvulla keittiö. Tästä vihjasivat uuninpohja, keittiöjäte ja keittiöastioiden kappaleet. Vastaavaa kellarikeittiötä ei Suomesta tunneta, mutta hauska kyllä Tukholman Södermalmilta löytyi toissavuonna vastaava ja vielä samalta ajalta. Turun ja Tukholman kellarikeittiöitä yhdistää sekin, että kummastakin on löytynyt kananmunan kuoria!

Vaikka Aboa Vetuksen kaivaus on tosiaan jatkunut vasta pari viikkoa, ovat löydöt hienoja. Heti ensimmäisen varsinaisen kaivausviikon lopulla löytyi taas keittiöteoriaa tukeva löytö, upea (joskin pahoin ruostunut) luukahvainen ruokaveitsi. Hyvin säilyneessä kahvassa on metalliniittejä, jotka voisivat olla hopeaa.

Luukahvainen veitsi in situ Aboa Vetuksen kellarissa. Ilari Aalto.
 
Veitsen hyvin säilynyt luukahva on oikealla. Ilari Aalto.

Eikä tässä vielä kaikki. Pari vuotta sitten bloggasin samasta kellarista löytyneestä harvinaisesta pyöreästä ikkunaruudusta. Nyt tätä mahdollisesti samaa ruutua on löytynyt kaksi isoa palaa lisää.

Hyväkuntoinen pala harvinaista  pyöreää ikkunaruutua. Ilari Aalto.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Kenen sormi jäi kellariin?

Huom! Tämä bloggaus sisältää kuvia ihmisluista.

Viime kesänä aivan Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivausten loppumetreillä löytyi jotakin täysin odottamatonta. Kellarin seinustan keittiöjätteellä täyttyneen lattiakourun vierestä löytyi kaksi sormiluuta, jotka pistivät heti kaivaessa silmään. Ne ovat peräisin ihmissormesta.

Aboa Vetus & Ars Nova -museon alueelta ei aiemmin ole löydetty käyttökontekstista ihmisluita, täyttömaasta näitä on pari. Koska sormi löytyi kellarin lattialta, se on päätynyt sinne kun rakennus on vielä ollut käytössä, siis 1500-luvulla. Koska nikamat löytyivät yhdessä, sormessa on täytynyt olla kudosta tallella sen päätyessä kellariin. Mutta miksi se oli siellä?

Tänne joku jätti sormensa, kuvan perällä näkyvän lattiakourun viereen.
Ilari Aalto.

Viimekesäisten kaivausten perusteella näyttää siltä, että kellarissa oli 1500-luvulla keittiö. Uuni, keittiöjäte ja ruoanvalmistuastiat puhuvat selkeää tarinaansa. Tätä vasten tuntuu houkuttavalta ajatella, että sormi olisi katkennut vaikka lihaa leikatessa, kun veitsi on heilahtanut ohi kohteestaan. Sormessa ei kuitenkaan ole mitään leikkuujälkeä, vaan se on irronnut siististi rystysen kohdalta.

Siinä se on. Kaksi sormiluuta Homo sapiens -lajin edustalta. Ilari Aalto.
Sormiluut allekirjoittaneen kädellä. Sormi voi olla kummasta vain kädestä,
ja se on jokin pitkistä sormista. Ilari Aalto.

Sormi pistää kyllä mielikuvituksen liikkeelle. On eri asia käsitellä monta kiloa eläinluita kuin ihmistä. Sormi on joskus kuulunut ihmisyksilölle, joka on elänyt, kokenut – ja menettänyt sormensa. Ihmisen sormiluista (falangeista) on ikävä kyllä mahdotonta sanoa, mistä sormesta tai edes kummasta kädestä ne ovat. Sormi vaikuttaa aika jykevältä ja voisi kuulua miehelle, mutta tätäkään ei voi sanoa varmaksi. Kiusallisesti jää täysin auki, kenelle sormi on kuulunut.

Onko sormi revitty irti mafiahenkisenä kostona? Vai olisiko suuri kivitalo keittiöineen ollut majatalo, jossa juopunut riita on päättynyt sormen puremiseen irti? Sormen löytöpaikka lähellä kellarin jätekourua ei kieli suuresta kunnioituksesta sen sijoituspaikan suhteen. Ei kuitenkaan pidä sulkea pois vaihtoehtoa, että se olisi päätynyt kellariin maagisessa tarkoituksessa.

Keskiajalla ja uuden ajan alussa etenkin hirtettyjen rikollisten ruumiinosia on varastettu lääkkeeksi ja talismaaneiksi. Esimerkiksi Saksassa pyöveleillä oli lupa kerätä hirtetyn ruumiista käyttökelpoiset osat. Osittain tämä ajatus kumpusi kristillisestä pyhimyskultista, joka pyöri pyhimysten luiden ympärillä. Onko sormi siis kaapattu Kerttulinmäen hirttopaikalta? Vai onko Paraisten kirkkoherra Elias Esping kätkenyt 1500-luvulla taloonsa katolisen reliikin? Emme varmaan koskaan saa tietää.

Piispa Henrikin ihmeitätekevä sormi kuvattuna piispan sarkofagiin
Nousiaisten kirkossa. 1420-luvulta. Wikimedia Commons.
Aboa Vetuksen viime vuoden kaivaukseen (ja sormilöytöön) voi tutustua kaivausraportin avulla täällä.

torstai 7. toukokuuta 2015

Matkaopas keskiajan Suomeen: Ideasta tietokirjaksi

Kesällä 2012 luin Ian Mortimerin kirjan Time Traveller's Guide to Medieval England, joka johdattaa lukijan matkaoppaan muodossa 1300-luvun Englantiin. Matkaoppaan kirjoittaminen toiseen aikakauteen herätti keskiajan henkiin elävänä, ei pelkkänä menneiden tapahtumien kertaamisena. Hauskaa, ajattelin. Ehkä samanalaisen kirjan voisi kirjoittaa Suomestakin?


Kauaa en idean kanssa aikaillut, vaan lähdin kokeilunhalusta kirjoittamaan. Tekstiä syntyi helposti parikymmentä liuskaa, ja tuntui että ideassa olisi ainesta kirjaksi asti. Alkoi vimmattu lähdekirjallisuuden haaliminen, josta vain huippu jalostui kirjan lähdeluetteloon asti.

Pyörittelin kirjaideaa vuoden verran epäsäännöllisesti kirjoitellen. Kihlattuni Elina oli monasti toivonut, että kirjoittaisin kirjan, jonka hän voisi kuvittaa. Keskiajan matkaopas tuntui juuri sellaiselta kirjalta, joka ansaitsee runsaan kuvituksen. Tässä mielessä ajatus matkaoppaasta poikkesi jo lähtökohtaisesti Mortimerin kirjasta, jossa on vain ohut kuvaliite keskiaikaisia käsikirjoituskuvia.

Matkaoppaan keskiajan Suomeen aikarajauskin on erilainen. Mortimer käsitteli koko 1300-lukua, mutta minä keskityin noin vuoteen 1400. Vuosi 1400 on sopivasti Suomen keskiajan keskellä. Siltä ajalta on jo enemmän tietoa kuin keskiajan alusta. Se on kuitenkin vielä hyvin erilaista aikaa kuin 1400-luku. Maisemaa hallitsevat vielä hirsikirkot, eikä linnoja ole rakennettu vielä täyteen mittaansa.

Varsinainen potku eteenpäin oli, kun hain ja pääsin syksyllä 2013 Turussa Kirjan talossa järjestettyyn Tarinaa ja persoonaa tietokirjoittamiseen -tietokirjahautomoon. Meitä valittiin mukaan kuusi eri vaiheessa (silti sopivan keskeneräisen projektin kanssa) olevaa tietokirjailijaa. Kerran kuussa vietettyjen intensiivisten lauantaipäivien myötä meitä opastivat tunnetut tietokirjailijat Olli Löytystä Jaakko Hämeen-Anttilaan ja Teemu Keskisarjaan. Saimme hyviä käytännön neuvoja, teimme harjoituksia ja yritimme löytää oman äänemme.

Kirjailija työssään. Elina Helkala.

Väitän, että tietokirjahautomo kannatti. Kasvoin paljon tietokirjailijana muutaman kuukauden aikana. Samalla kasvoi myös Matkaopas keskiajan Suomeen, joka oli alkanut elää omaa elämäänsä. En enää seurannut niin vahvasti Mortimerin viitoittamaa tietä, vaan pyrin enemmän matkaopasmaisuuteen kuin matkaoppaaksi puettuun historiankirjaan. Mortimerista poiketen minulla oli tärkeänä tietolähteenä myös arkeologia, joka on paljastanut huimasti uutta tietoa Suomen keskiajasta parinkymmenen viime vuoden aikana.

Kirjahautomon myötä olin valmis lähettämään kirjan sisällysluettelon ja esimerkkilukuja kustantajalle, minkä teinkin alkuvuodesta 2014. Otin riskin ja lähestyin vain yhtä kustantajaa, Atenaa. Tiesin Atenan hyväksi kustantamoksi, joka on julkaissut jo aiemmin keskiaikatietokirjoja, ja joka ei pelkää valtavirrasta poikkeavaa otetta. Kuukautta myöhemmin kustantamosta ilmoitettiin kiinnostuksesta, ja sitten rustasimme Elinan kanssa nimet alle kustannussopimukseen. Fiilis oli epäuskoinen: tuleeko minusta tosiaan tietokirjailija?

Kustannussopimus on allekirjoitettu! Elina Helkala.

Seuraava vuosi olikin sitten työntäyteinen. Aloin työstää tekstiä tosissani, ja kesällä sain ensimmäisen kustannustoimittajani. Kesällä päivät vierähtivät kaivauksella ja illat kirjaa kirjoittaessa. Ainoa taukoni kirjoituksesta oli syyskuu, jonka vietin Suomen-Ateenan-instituutin hoivissa Kreikassa. Ensimmäisen käsikirjoituksen deadline oli joulukuussa, ja teksti ehti hyvin valmiiksi.

Alkuvuodesta sain uuden kustannustoimittajan. Hyvä kustannustoimittaja on elintärkeä kirjan tekstin kannalta, ja minulle sattui onnekseni kaksi hyvää. Kumpikin osasi nähdä olennaisen tekstissä ja avata ne ajatukset, jotka minulla olivat menneet solmuun. Kevät olikin sitten pitkälti intensiivistä kirjoittamista, uudelleen kirjoittamista ja käsikirjoituksen pommittelua edestakaisin.

Helmikuun lopulla kävimme kuvittajan kanssa kiikuttamassa kuvaoriginaalit kustantajalle Jyväskylään. Silloin näimme myös ensimmäisen kerran kirjan taittoa, ja olimme ihastuksissamme. Se toimi paremmin kuin olin uskaltanut kuvitella.

Elina oli puurtanut koko joulun kuvituksen kanssa, ja sai uskomattoman nopeasti tehtyä kirjan reilut 80 kuvituskuvaa. Elina kertoo kuvitusurakasta omassa blogissaan. Minäkään en ollut ihan viraton kuvien suhteen, vaan sain tehdä valtavasti taustatutkimusta niiden eteen. Jostain syystä Elina ei ilahtunut, kun puolivalmiin kuvan kohdalla totesin, ettei se noin voinutkaan olla vuonna 1400.

Kuvittaja pimeässä nurkassaan. Ilari Aalto.
Työtahti kiihtyi maaliskuuta kohti, ja välillä mietin, tuleeko käsikirjoitus ikinä valmiiksi. Kyse oli kuitenkin vain pienistä viilauksista kohti täydellisyyttä. Ja sitten maaliskuun lopussa koitti se ihanan hämmentävä päivä, kun käsikirjoitus lähti painoon. Kun sille ei enää voinut tehdä mitään. Oli vapauttavaa ja tyhjentävää päästä eroon teoksesta, jota oli hionut intensiivisesti vuoden. Samalla oli vaikea purkaa lähdekirjallisuusröykkiöt, joilla olin ehtinyt peittää työpöytäni ja sen ympäristön.

Sitten alkoikin kuukauden jännitys ja odottelu, joka loppui kun ensimmäinen kirja tipahti viime viikolla postiluukusta. Hyvältä näytti!

Tadaa, kirja on valmis! Elina Helkala.

Muutamia otoksia kirjan ympärillä pyörivästä mediamylläkästä:


Niin, ja muistahan seurata kirjan sivuja Facebookissa!